Lisää urheilua!

Abel Tasmanin veroisia, tai jopa parempia, luonnonihmeitä kävimme todistamassa Queen Charlotte Trackilla eteläsaaren pirstaleisessa koillisnurkassa. Etuna Abel Tasmaniin nähden oli kanssatrekkaajien vähyys - lähes kaksistaan saimme siellä kävellä. Eteläsaaren rundi päättyi Pictoniin, josta otimme lautan pohjoissaarelle pääkaupunki Wellingtoniin rankkasateen, kovan aallokon ja heikkovatsaisimpien matkustajien purjoilun saattelemana. 

Queen Charlotten varrelta.

Wellington on tukkoinen, väkimäärältään noin Tampereen kokoinen kaupunki. Siellä pysähdyimme lähinnä juokseviea asioita hoitamassa. Museot, hallintorakennukset ja muut nähtävyydet jäivät meiltä näkemättä parkkitilan puutteesta johtuen, mutta ihan kiva kaupunki se on, kuulemma.

Matkalla poikkesimme muutamalla viihtyisällä viinitilalla.

Väenpaljoudesta emme päässeet eroon Tongariron kivikkoisessa kansallispuistossakaan. Meidän tietämättämme alueella järjestettiin vuotuinen juoksu-kävely-härdelli juuri meidän siellä ollessamme, ja tämän johdosta vaellusreitit ja majoituspaikat olivat tupaten täynnä. Matkaraamatussamme Lonely Planetissakin maailman parhaaksi päiväretkeksi tituleerattu Tongariro Alpine Crossing johdatti meidät Mordorin maisemiin, kohokohtanaan Mt Ngauruhoe (2287m), paremmin tunnettu Sormusten herra -tarun Mt Doomina. Laumavaelluksesta johtuen retki ei ehkä aivan lunastanut lupauksiaan, mutta kyllä paikan karua tunnelmaa ja maisemia toki kelpaa kehua. ”Mt Doomia” kiivetessämme pilvipeite ympäröi meidät, mutta Frodon ja Samin esimerkkiä seuraten taistelimme tiemme tarunhohtoisen tulivuoren kivikkoiselle huipulle ja aina kraaterin reunalle saakka. Huipulla ei kylläkään näkynyt elokuvan laavasyövereitä, sormuksia tahi Klonkkua, eikä siellä nähnyt juuri mitään muutakaan pilvien takia.

Tongariron kivikon keskellä muutama kirkas kraaterijärvikin!

"Mt Doom" ennen kuin pilvet peittivät sen.

Yhden ajo-lepopäivän jälkeen lähdimme huiputtamaan seuraavaa vuorta. E.m. matkaraamattumme etukannessa komeileva Mt Taranaki on saaren toiseksi korkein vuori (2518m). Oletimme tuon järkäleen kiipeämiseen kuluvan koko päivän (ja ennakkovaroittelusta johtuen ehdimme jopa hieman epäröidä vuoren kiipeämistä), mutta hämmästykseksemme löysimme itsemme jo puolilta päivin lumisen kraaterin reunalta tähyilemässä messeviä maisemia pilvien yläpuolella. Best daywalk ever!

Mt Taranaki aamunkoitteessa.

Lunta kraaterissa, siinä oli sitten hauska kävellä!

Vuorikiipeilijät kauaskantoinen näkymä huipulta.

Jäätäviä juttuja!

Queenstown, tuo extremeurheilun mekka, oli aivan pullollaan ihmisiä. Me emme sortuneet ylihinnoiteltuun hurjasteluun, sen sijaan verryttelimme keilailun merkeissä ja kävimme drinksulla pakkasen puolella olevassa baarissa. Vaikka komeissa vuorijärvimaisemissa sijaitseekin, ei Queenstown mielestämme ole kovin kehuttava kohde. Meille käteen jäi vain parkkisakko.

Queenstown.

Jäätävä baari, lasitkin tehty jäästä!

Uuden-Seelannin länsirannikko on tunnettu kahdesta mittavasta jäätiköstään. Kävimme vilkaisemassa sekä Foxin että Franz Josefin jäätiköt, jotka muistuttivat toisiaan läheisesti, mutta olihan molemmissa mukava pyörähtää, ennen kuin ne sulavat ilmastonmuutoksen myötä kokonaan pois. Matkallemme osui myös ns. Pancake-rocksit, jotka hohkasivat hienosti auringon viime säteillä.

Franz Josef-jäätikkö.

Pannukakkukivet.

Kiva uimajärvi leirintäalueen laidalla.

Päästiin suomalaiseen saunaan (merkkiä Sawo) näin kaukana kotoa!

Lammen pintaan heijastuisi Mt. Cokin huippu jollei se olisi taas pilvien peitossa.. (innokkaimmat voi katsoa google kuvahausta: reflection point mt cook)

Viimeiset pari päivää ovat kuluneet tositrekkaillessa. Ensi pyyhkäisimme 3 tunnin puolijuoksulenkin St Arnaudin vuorijonon huipulle, ja eilinen päivä meni samoillessa Abel Tasmanin kansallispuiston rantareittiä, joka sekin on yksi e.m. Suurista Kävelyistä. Hienossa säässä tulimme lopulta tehneeksi 45 kilometrin päiväkävelyn. Olimme kuulleet kansallispuistosta pelkkää hyvää, ja siihen nähden se tuotti pienoisen pettymyksen maisemien suhteen reitin kulkiessa paljolti puskassa. Mutta ainakin oli hyvä koko päivän reipas reippailu!

Lenkkimaastoa.

Abel Tasmanin rannikkopätkää.

Abel Tasman

Abel Tasmanin rantaviivaa.

Näkyihän se Mt Cookin huippu lopultakin!

Vuonomaa ja double rainbow!

Vihdoin saimme lopullisen menopelin allemme, kun vaihdoimme rakettivanhuksemme saman firman parhaaseen asuntopakuun. Suurimpana erona edelliseen on tupla-akku ja sen pyörittämät jääkaappi ja DVD-soitin, sekä muutenkin kokonaisuudessaan uudempi ja parempi auto. Tässä mobiilikodissa asustamme sitten seuraavat miltei viisi viikkoa. Kodin mobiiliutta ja elämänlaatuamme lisätätäksemme Lasse hankki autoon sähkömuuntimen ja läppäriin nettimokkulan, joista ensimmäinen muuttaa tupakansytyttimen virran normaaliksi sähkövirraksi mahdollistaen kameran akun ja läppärin latauksen, ja jälkimmäinen päästää meidät nettiin käytännössä kaikkialla missä on kännykkäverkko.

Aamiaismeininkiä uudella spaceshipillä.

Viimein pääsimme siis eteenpäin Christchurchin ympyröistä ja todellinen Uuden-Seelannin seikkailumme pääsi alkamaan. Karistimme kaupungin laavapölyt kintereiltämme, ja huristimme maan korkeimman vuorenhuipun Mt Cookin juurelle. Emme toki lähteneet tätä lähes 4000m korkeaa komistusta valloittamaan, mutta vuoren kyljessä kulki oikein mukavia maisemallisia kävelyreittejä läpi koskien ja jäätiköiden. Säätiedotus oli luvannut alueelle pelkkää sadetta, mutta meillä oli onnea, ja aurinko jaksoi paistella koko Mt Cookilla viettämämme ajan. 

Lake Pukakin siniset vedet matkalla Mt Cookille.

Kävelyreittiä Mt Cookilla.

Taustalla Mt Cook, joka ei millään suostunut paljastamaan huippuaan meille.

Jäätikköjärvi, jossa kellui jäälohkareita. Alla kuulemma 600m jäätä.

Eteläsaaren kaakkoisrannikolla Oamarussa ja Otagon niemimaalla kävimme katsomassa rannalla makoilevia merileijonia ja hylkeitä, taivaalla liihottavia, siipienväliltään lähes kolmemetrisiä albatrosseja, sekä keltasilmäpingviinien maihinnousua. Uudessa-Seelannissa pingviinien elämä on Australian serkkuihin nähden epäkaupallisempaa, eikä tämän maihinnousun ihmettelystä tarvinnut pulittaa sentin senttiä.

Merijellonaäiti ja -pentu. Yhtä velttoja kuin savannin kaimat.

Maailman jyrkin asuinkatu Dunedinissa (19 astetta). Tällaistakin käytiin ihmettelemässä.

Matka jatkui saaren eteläisimmän kärjen ja Catlinsin luonnonpuiston kautta kohti Fjordlandin vuonomaisemia. Catlinsin näkymiä pilasi sateinen sää, mutta siellä koimme myös ikimuistoisen hetken, kun Nugget Pointin majakalle saapuessamme sade yhtäkkiä lakkasi, aurinko tuli esiin ja loi taivaalle kaksoissateenkaaren! What does this mean..?! Tätä näkyä säesti näyttävä niemenkärki, jonka rannalla möllötti normihylkeitä, elefanttihylkeitä ja merileijonia sulassa sovussa.

Uuden-Seelannin eteläisin kärki photoshop - tämän kauemmaksi kotoa ei vissiin pääse!

Double rainbow all the way across the sky!

Uudessa-Seelannissa on seitsemän niin kutsuttua Suurta Kävelyä (Great Walks), joista suosituin ja maailman hienoimmaksikin kehuttu ”Milford Track” kulkee Fjordlandin alueella vuonojen lomassa tarusormustenherrastamaisemissa. Träkki oli meidän maahan saapuessamme täysin buukattu aina huhtikuuhun saakka, joten hamusimme muille suurille reiteille. Milford Trackin pikkuveli Kepler Track, Suuri Kävely sekin, luikertelee lähes vastaavissa maastoissa ja sitä kävimme päivän verran tallaamassa. Kävelymatkaa kertyi 35km ja reitin varrella kipusimme 1500m korkuiselle Mt Luxmoren lumiselle huipulle. Kerrassaan ällistyttävät näkymät! Jännitystä ja harmia matkaan toi kameran muistikortin tilttaaminen juuri h-hetkellä vuoren huipulla. Kuten alla näkyy, saimme kuitenkin kuvamateriaalin (mukaan lukien double rainbow ym. spesiaalikuvat viime päiviltä) suurimmalta osin pelastettua Te Anaun kylän kamerasepän ansiosta. Uusi muistikorttikin löytyi.

Fjordlandin vuoristoa Mt. Luxmoren rinteiltä katsottuna.

Viimeisiä metrejä ennen huippua.

Teimme Fjordlandin must-do-visiitin läänin suosituimpaan kolkkaan Milford Soundiin. Paikassa sataa vuosittain 7 metriä vettä, mutta siitä huolimatta siellä käy 500 000 vierailijaa vuodessa. Mainittakoon, että kylän asukasluku on 170. Kaiken hehkutuksen jälkeen Milford oli suuri pettymys. Ihan kauniissa maisemissa pörisi aivan liikaa maisemalentohelikoptereita ja -lentokoneita, vuono oli täynnä risteilylaivoja ja kylä pullisteli japanilaisturisteja. Emme saaneet edes kajakkia vuokralle - ainoa vaihtoehto olisi ollut maksaa 200$ ryhmämelontapaketista, hyi. Sen sijaan lähiseudulta löytyi järkyttävän upea, suhteellisen vähäväkinen vuoristotrekki, jonka huipulta avautui ehkäpä tähänastisen reissun päätähuimaavimmat sinitaivas-lumihuippu-vuoristojärvi-jokilaakso-maisemat.

Milford Soundin ihan ookoo maisemat.

Lasse ja Lassen lempivuoret.

Key summitin huippujärvi.

Banks Peninsula ja Arthur´s Pass (12.1.12)

Toiseen neljän päivän lämmittelyreissuun starttasimme Spaceships-firman halpiscampervanilla, jossa ei sängyn ja keittolevyn lisäksi muita hienouksia juuri ollut. Suuntana oli kaakko ja Banks Peninsula Christchurchin nurkilla. Tulivuorten muodostama vuoristoinen niemimaa oli jälleen häkellyttävää katseltavaa. Jyrkät vuonot hallitsivat maisemaa norjamaisesti, mutta erona Norjaan oli puhtaan turkoosi ja lämmin vesi vuonojen syleilyssä sekä lahdenpoukamien hiekkarannat. Katsastimme niemimaata kävelyretkien, maisema-ajelujen ja kajakoinnin muodossa. Banksissa viihdyimme kahden yön verran, joista jälkimmäisen yön vietimme viihtyisällä lammasfarmilla.

Timolle jälleen yksi autokuva:)

Banks Peninsula

Kajakointia turkoosissa vuonossa.

Vanha laituri ja kiva maisema.

Valmiina yhteiskuvaan!

Lampaiden laidunmailla kävelyretkellä pilvien yllä.

 Banksilta jatkoimme sisämaahan Arthur´s Passiin Etelän Alppien keskelle. Kehnohko sää latisti alppimaisemaa hieman, mutta huiputimme yhden vuorenhuipun ok-olosuhteissa. Yöt vietimme paikallisen luonnon hyvinvoinnista vastaavan organisaation DOC:n (Department of Conservation) ilmaisilla leirintäalueilla. DOC tekee hienoa työtä. Se ylläpitää satoja kävelyreittejä, erämaakämppiä ja edellämainittuja leirintäalueita kautta maan. Näin loma-aikaan Uuden-Seelannin tiet ovat täynnä turisteja kaiken kokoisilla asuntovaunuillaan, ja niiden vapaamatkustamista on yritetty kitkeä kieltämällä yöpyminen autossa tai teltassa kaikkialla muualla kuin leirintäalueilla. Onneksi DOC tarjoaa 250 ilmaista tai korkeintaan muutaman dollarin yöltä maksavaa leirintäaluetta kaupallisten sirkuksien rinnalle. Vaikkakin vessa on ainut näiden paikkojen herkku suihkujenkin yleensä puuttuessa, etuna on luonnonläheinen sijainti ja oma rauha – lapsiperheet kun yleensä löytävät tiensä kaupallisiin, uima-altaallisiin ja pomppulinnallisiin ”lomaparatiiseihin”.

Taru Sormusten Herrasta-kuvausmaisemaa matkalla Arthurin solaan.

Bealey Spur trackin huipentuma.

Nyt on muuten paluulennot Suomeen vihdoin hankittu! Saavumme kotimaahan 13.5. Sitä ennen piipahdamme myös Islannissa muutaman päivän ajan, sillä lento menee Reykjavikin kautta.

Perusmaisemaa Uudessa-Seelannissa (täällä on 40 miljoonaa lammasta...ja 4,4 miljoonaa ihmistä).

Uusi vuosi, Uusi-Seelanti

Olemme jo viettäneet viikonpäivät Uudessa-Seelannissa, mutta fiilistelyn vuoksi tässä vielä dataa Australian kiertomatkaltamme. Reittimme Perthistä Alice Springsin, Cairnsin ja Melbournen kautta Sydneyyn näkyy kartalla. Äkkiseltään ehkä näyttää, ettemme liikkuneet paljoakaan, mutta maateitse kuljettuja (punainen viiva) kilometrejä kertyi n. 10 000 ja siihen lisäksi lentomatkat (vihreä katkoviiva) 4000km.

Christchurch toivotti meidät tervetulleeksi Uuteen-Seelantiin 5,5 richterin maanjäristysten muodossa, jotka järisyttivät tannerta maahansaapumisyönämme ja saivat sydämen hyppäämään kurkkuun. Maa järähtelee täällä kuulemma tasaiseen tahtiin viikoittain, mutta näin voimakkaat järistykset ovat poikkeuksellisia. Viime aikoina on onneksi säilytty uusilta suurilta tuhoilta, sillä 2/2011 Christchurchissa sattuneiden voimakkaiden maanjäristysten jäljiltä kaupungin keskusta on edelleen raunioina ja suljettuna ihmisiltä. Kyseisestä syystä meiltä jäi suuri osa Chrischurchin nähtävyyksistä kokematta, vaikka vietimmekin kaupungissa viitisen päivää. Kaiken kaikkiaan kaupungista jää väistämättä surullinen kuva tuhojen takia. Canterburyn museo oli ihan kiva ja ilmainen. 

Christchurchin aidattu keskusta.

Alkuperäisenä tarkoituksenamme oli vuokrata koko Uudessa-Seelannissa viettämäksemme ajaksi asuntopaku (=campervan), jolla ajeleskella ympäri maata. Pitkällisen tarjouskilpailusäädön jälkeen päädyimme varaamaan kolme kiesiä kahdelta eri firmalta, osittain vähäsen vahingossakin... Ensimmäisen vuokrasimme viideksi päiväksi heti alkuun, toisen neljäksi päiväksi sen perään ja kolmannen loppuajaksi. Tarkoituksena on kiertää molemmat saaret, ja aikaa tähän rundiin on noin kuusi viikkoa.

Asuntopaku vol. 1 (Sleepervan)

Viiden päivän lämmittelyreissulla Kaikouraan (n. 200km Christchurchista pohjoiseen) saimme esimakua siitä, mitä seuraavina viikkoina on luvassa. Kaikouran alueen maisema oli kuin postikortista; jylhiä vuoria, vehreitä laaksoja täynnä lampaita sekä upeaa rantaviivaa. Kävellessämme Kaikouran niemimaata ristiin rastiin jouduimme olemaan varovaisia ettemme talloisi rantakivikossa makoilevia hylkeitä, joita muuten riitti! Kipusimme myös 1600m korkeuteen kohoavan Mt Fyffen huipulle (nimestään huolimatta aivan ilmaiseksi, ehehe), josta avautui kertakaikkisen upea maisema alas Kaikouran niemimaalle sekä vuoristoon. 

Kaikouran niemimaan rantakiemuroita.

Hylkeet nahistelemassa.

Mt. Fyffen huippumaisemaa.

Hieman oli luntakin korkeimmilla huipuilla.

Huippupenkki, Kaikoura näkyy kaukaisuudessa.

Christchurchista löytyi erinomainen ja erityinen hostelli nimeltään Jailhouse. Siinä mielessä erityinen, että se on entinen vankila, joka oli vielä jokunen vuosi sitten toiminnassa. Palvelu pelasi, hinta oli kohdallaan ja luonnetta löytyi. Täydet suositukset meiltä. Christchurchissa kävimme myös kiipeilemässä ja lenkillä, mutta suuri osa ajasta meni seuraavia viikkoja suunnitellen. Sen verran puolikierroksilla tuntuu tämä ennen koko maan eloisammaksi kehuttu kaupunki vielä käyvän, ettei sillä tällä kertaa paljoa enempää annettavaa olisi varmaan ollutkaan.

Hostellin kodikkaat aulatilat!