 |
| Suomalaista pilkkimaisemaa? |
Lounaisboliviassa sijaitseva Salar de Uyunin suola-aavikko on ehkä Bolivian kehutuin matkakohde ja sinne mekin suuntasimme kulkumme. Salarille olisi ollut mahdollista tehdä 3-4 vrk:n jeeppiretki Chilen San Pedrosta käsin, mutta lähinnä vuoristotaudin pelossa (San Pedron korkeus 2200m - Salar korkeimmillaan 4900m) ja edullisimpien hintojen vuoksi päätimme tehdä vastaavan retken Boliviasta, Uyunin kylästä käsin. Bussimatka La Serenasta Uyuniin vei kaikkiaan n. 30 tuntia sisältäen yhden huonosti nukutun yön Calaman kaupungissa Chilessä sekä kolmen tunnin tyhjänpanttisen odottelun Chilen ja Bolivian rajalla. Vuoristossa kulkeva hiekkatie ei ollut mitä parhain kulkureitti, mutta maisemat sitäkin komeampia ja bussistakin puhkesi rengas onnekkaasti vasta aivan Uyunin laitamilla, josta saatoimme kävellä perille.
 |
| Aavikkomaisemaa Chilen ja Bolivian rajaseudulla. |
 |
| Uyunin pelkistetty katukuva |
 |
| Laamoja oli! |
Salar de Uyunin yhdestä neljään päivään kestävät jeeppiretket ovat iso bisnes ja erinäisiä matkanjärjestäjiä löytyy yli 80. Kaikilla firmoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa ja olimmekin kuulleet useita tarinoita pettyneistä ja huijatuksi tulleista turisteista sekä lukuisista kuolonkolareista, joita aavikolla sattuu rikkinäisten autojen ja järjettömän jeeppikaahauksen seurauksena. Yritimme siis parhaamme mukaan valita luotettavan ja turvallisen matkanjärjestäjän hyvään hintaan, mikä oli aikamoisen haastava tehtävä, mutta lopulta päädyimme Blue Line Service -nimiseen firmaan, johon olimme lopulta varsin tyytyväisiä.
 |
|
Ryhmässämme oli meidän lisäksi kaksi islantilaista nuorta naista, belgialainen äiti ja tytär sekä käytännössä ainoastaan espanjaa puhuva kuskimme Edgar. Edgar oli ihan symppis kolmen lapsen isä, mutta kuskina uskomaton kaahari ja lisäksi teki kahteen otteeseen ikävän katoamistempun jeepin ja meidän tavaroidemme kanssa. Ehkä osasyynä tähän oli pienoinen kielimuuri, sillä kukaan porukastamme ei puhunut sujuvaa espanjaa.
 |
| Hyvä kuva hyvästä ryhmästämme |
Itse suola-aavikolla kävimme tulvaveden vuoksi vain käännähtämässä ensimmäisenä päivänä, mutta se riitti meille hyvin, sillä oikeastaan ylänköalueen muut seudut olivat upeampia ja vivahteikkaampia kuin kauttaaltaan vitivalkoinen suola-aavikko, jonka keskellä seisominen muistutti huomattavasti maisemaa suomalaisella järven jäällä keväthankien aikaan. Tulvaveden vuoksi meiltä jäi näkemättä kuuluisa Salarin keskellä sijaitseva ”kaktus-saari” - Isla del Pescado. Ihan vekkuleita valokuvia saatiin kuitenkin.
 |
| Eeva ei ole löytänyt matkalla tarpeeksi kasvisruokaa.. Lasse sen sijaan on syöyt riittämiin pihviä! |
 |
| Mmmitä..? |
Seuraavat kaksi päivää ajelimme Salar de Uyunin eteläpuolella pitkin ylänköaavikkoa pysähtyen välillä valokuvaamaan toinen toistaan fotogeenisempiä kohteita. Yöt nukuimme/valvoimme yksinkertaisissa hökkeleissä useiden muiden turistisyhmien seurassa. Oli nimittäin aika kylmä ja varsinkin Lassea vaivasi vuoristotauti, joka hieman helpottui kuuluisaa koka-teetä juomalla. Viimeisen aamun ilahduttava ja ehkä koko reissun paras kokemus oli pulahdus kuumaan lähteeseen keskellä aavikkoa, aamuauringon vasta noustessa vuorten takaa. Valokuvia on aika monta, mutta maisemat olivat niin maagisia, että kuvien määrää on hankala rajoittaa!
 |
| Vasta -21 asteessa jäätyvän laguunin rannalla |
 |
| Valles de Rocas aamuauringossa |
 |
| Sama paikka |
 |
| Nimetön laguuni, flamingot pakenivat kuvasta. |
 |
| Laguna Hedionda - yksi kauneimmista paikoista |
 |
| Reitinvarsimaisemaa |
 |
| Välillä kulku oli vähän haastavaa |
 |
| Puun mallinen kivi - Arbol de Piedra |
 |
| Huikea Laguna Colorada |
 |
| Ehkä tuhat flamingoa laguunilla |
 |
| Aamukylpy kuumilla lähteillä |
Uyunista puksuttelimme yöjunan kyydissä Oruron kaupunkiin ja sieltä jatkoimme pahaa aavistamattomana matkaa kohti Santa Cruzia, jonne olimme menossa tapaamaan Eevan vaihtovuoden aikaista bolivialaiskaveria Javieria. Ainoa tie Orurosta Santa Cruziin kulkee Cochabamban kaupungin kautta, mutta vasta aamuvarhain Orurossa meille selvisi, että Cochabambassa on meneillään tiesulku eikä sinne pääse lainkaan bussilla. Eräs taksikuski lupasi kuitenkin viedä meidät tiesululle saakka, joka hänen kertomansa mukaan olisi helppoa ja turvallista ylittää jalan ja sen jälkeen ottaa mototaksi Cochabambaan. Totuus oli toinen.
 |
| Oruron yöjuna, huomaa konduktöörin tyylikäs uniformu |
N. 50km ennen Cochabambaa pysähdyimme rekkajonon perään, joka ilmeisesti oli tiesulun aiheuttama. Otimme rinkat kantoon ja lähdimme talsimaan eteenpäin keskipäivän paahteessa. Autojono jatkui kilometritolkulla ja kaikki kynnelle kykenevät olivat hylänneet bussinsa/autonsa ja jatkaneet matkaa jalan. Liikenne oli täysin seis ja myötä-ja vastavirtaan kulki paljon väkeä kantamuksineen, jopa yksi hautajaissaattue arkun kanssa. Kun autojono vihdoin loppui saimme selville, että edessä on vielä useita uusia tiesulkuja ja matkaa Cochabambaan on ainakin 30km. Jatkoimme etenemistä tiesulkujen välissä jalkaisin ja välillä paikallisten autojen kyydissä, kunnes kuskin tietoon tuli, että edessäpäin autoja kivitetään ja niistä puhkotaan renkaita. Olimme jo niin pitkällä ensimmäisestä tiesulusta ettemme voineet kääntyä takaisin, joten jatkoimme eteenpäin kävellen kohti tuntematonta kolmen bolivialaisen miehen seurassa. He tunsivat ehkä noin 15km pituisen ”oikoreitin” Cochabambaan, jonne emme olleet halukkaita lähtemään, mutta toisaalta emme myöskään halunneet jäädä autiolle tielle kaksistaan. Tässä vaiheessa otimme puhelinyhteyden Suomen suurlähetystöön Perussa ja saimme tietää, että mitä ilmeisimmin kysesssä on alueen alkuperäisasukkaiden rajakiista höystettynä julkisen liikenteen lakolla, sillä maan presidentin rakennettavaksi lupaamaa moottoritietä ei ollakaan rakentamassa. Suomen konsuli neuvoi meitä kääntymään takaisin mikäli se vain on mahdollista, sillä tällaiset tilanteet ovat monesti arvaamattomia ja voivat äkistikin muuttua hengenvaarallisiksi. Kuten sanottua, emme kuitenkaan voineet kääntyä enää takaisin, joten jatkoimme tien varren tarpomista ja kuin ihmeen kaupalla saimme rekan lavalla kyydin seuraavaan kylään, jossa emme tunteneet oloamme enää niin uhatuksi. Tapasimme kylässä 24-henkisen saksalaisen maantiedeopiskelijaryhmän, joka oli Bolivian ekskursiollaan matkalla Cochabambaan nyt yhtälailla jumissa tiesulkujen keskellä kuin mekin. Saksalaiset olivat likipitäen ainoat länsimaalaiset, jotka olimme nähneet koko päivänä, ja tuntui mukavalta lyöttäytyä heidän porukkaansa. Tiedonkulku tiesulkualueella oli todella hidasta ja epäluotettavaa, mutta saksalaisten paikallisen bussikuskin mukaan edessä oli useita täysin läpäisemättömiä tiesulkuja, joiden luona tulistuneet humalaiset alkuperäisasukkaat janosivat ”verta kentälle”, joten jäimme kylään odottelemaan tilanteen rauhoittumista. Pimeän laskeuduttua saimme tiedon, että neljä päivää kestäneet tiesulut olivat tulleet päätökseen ja voisimme yrittää jatkaa matkaa. Kävelimme saksalaisryhmän mukana viitisen kilometriä paikkaan, josta heidän bussinsa tuli meitä hakemaan, mutta lopulta jouduimme lähes juoksemaan, sillä ilmeisesti kaikki eivät olleet tyytyväisiä neuvottelutulokseen ja jo purettuja tiesulkuja alettiin meidän kävellessämme rakentaa uudelleen. Iltakymmeneltä pääsimme vihdoin perille Cochabambaan. Loppumatka Santa Cruziin sujuikin sitten alkumatkaa paremmin. Kymmenentuntinen yöbussimatkamme venyi viisitoistatuntiseksi, mutta se ei meitä enää haitannut ja perillä Javier oli meitä iloisesti vastassa :)
 |
| Rekkajono ilman päätä tai häntää |
 |
| Tiesulkujen välissä saksalaislauman keskellä. Itse tiesulkujen kohdalla ei uskaltanut ottaa kameraa esiin.. |
