PA-NA-MA

Kolumbiasta Panamaan ei mene ainuttakaan maareittiä, joten ainoa tie unelmiemme maahan oli ilmatie. Panama Cityssä vierähti iloisesti pari päivää, vaikka suurkaupungit ovatkin pohjimmiltaan aina samanlaisia. Panaman kanavaa, tuota maan henkireikää, kävimme tietysti katsomassa ja ihan vaikuttava rakennelmahan tuo oli. Satuimme paikalle oikeaan aikaan ja pääsimme katselemaan kun aamupäivän ainut suuri tankkeri lipui kanavan lävitse reunoja hipoen. 

Panaman vanha kaupunki Casco Viejo näyttäytyi auringon paahteessa mukavan virkistävänä valkoisine rakennuksineen eikä panamahattujen myyjistä ollut puutetta. Vastapainona vanhalle kaupungille Panaman uudessa kaupunginosassa on valtava määrä massiivisia pilvenpiirtäjiä ja niiden lomassa kaikenlaista modernia infrastruktuuria kuten jenkkityylisiä ostoskeskuksia. Kanava siirtyi panamalaisten haltuun Yhdysvalloilta vasta vuonna 1999, ja jenkkien vaikutus kyllä näkyy edelleen. Maan suosituin urheilulajikin on baseball (haloo!?)

Casco Viejon tosivanha katedraali

Vaikka reissumme lähestyy loppuaan, ei ole tuottanut mitään vaikeuksia nauttia elämästä. Ei ainakaan Bocas del Toron saaristossa, jossa olemme lepitelleet palmujen katveessa viimeisen viikon ajan. Saaristo sijaitsee Panaman länsinurkassa, Karibian puolella, 10h bussimatkan + 30min venematkan tai vaihtoehtoisesti 1h lentomatkan päässä Panama Citystä (me valitsimme ensimmäisen.) 

Bocas del Toro

 

Ensimmäiset kolme päivää notkuimme saariston pääkylässä pääsaarella Isla Colonilla, joka oli leppoisa paikka ja urbaanit huvit lähettyvillä. Isla Colonilta käsin teimme mainion snorklausretken lähiseuduille, ah-niin-lämpimiin ja kirkkaisiin karibialaisvesiin. Todellista rantaelämää janotessaan saarelta joutui kuitenkin matkaamaan jonkin matkaa bussilla tai veneellä, joten puolessa välissä viikkoa vaihdoimme maisemaa. 

Meritähtiä Starfish Beachilla

Delfiinin evä

Lassen evät

Läheiseltä Isla Bastimentosin saarelta löytyi oikea paratiisi. Upeat rannat, turkoosit vedet, todella vähän muita ihmisiä ja hyvä ja halpa hostelli. Viidakko ympärillämme vilisee apinoita, punaisia sammakoita ja laiskiaisia (viimeiset eivät kylläkään kirjaimellisesti vilise). Sääkin on suosinut. Aivan upeaa käyttistä. Kuvat tukekoot auringon pehmentämiä höpötyksiämme!

Peukalonpään kokoinen pikkusammakko

Bodyboardausta Red Frog Beachilla

Lasse Ziplinellä. Mainio Tarzan-kierros puiden latvojen tasolla Isla Bastimentosilla.

Eipä siinä, Hyvää Wappua Suomeen! Sielläkin on kuulemma hyvät kelit :)

Ecuador ja Kolumbia

Huarazista varsinainen bussiralli alkoikin. Meillä oli suunnilleen viikko aikaa päästä Caliin, Kolumbiaan, josta olimme etukäteen aikataulua uhmaten hankkineet lennot Panamaan. Matkaa oli taitettavana n. 2300 km, joten ymmärrettävistä syistä vietimme suurimman osan viikosta erilaisten kulkupelien, lähinnä bussien, kyydissä. Pääasiallisena viihteenämme oli maisemien katselu ja hikoilu (olimmehan saapuneet päiväntasaajan tietämille tropiikkiin ja alas vuoristosta) sekä paikallisten murkinoiden maistelu bussikyytien välissä. Välillä kohdalle sattui kulinaristisia aarteita, kuten Popayanin verraton mörköburgeri, mutta kaikenlaisia ei-niin-herkullisiakin mahantäytteitä tuli maisteltua, esimerkkinä samaisessa kaupungissa aamiaiseksi tarjoiltu epäilyttävästi Afrikan ugalia muistuttava maissijauholeipomus.

Ecuadorilainen perinneherkku; kanaa/kalaa riisillä ja hernekeitolla (!)

Pohjois-Perusta muistuu mieleen kaksi asiaa. Maisemat olivat hämmästyttävän yhdennäköiset Chilen aavikkoisen rannikon kanssa ja toisekseen aluella puhutaan mitä omituisinta Espanjaa, josta oli vaikea ottaa tolkkua. Rajanylitys Ecuadoriin sujui ongelmitta, vaikkakin törmäsimme matkalla muutamaan rajaseutujen hämärämieheen. Mitään kovin syvällistä analyysiä Ecuadorista emme siellä vietetyn muutaman päivän perusteella pysty antamaan, mutta jonkinlainen ”paluu Afrikkaan”-fiilis siellä syntyi. Bussien taso laski roimasti Peruun nähden, ja muutenkin maa vaikutti köyhemmältä, ainakin bussin ikkunasta katsottuna.

Kaikenlaista jännääkin Ecuadorista varmasti löytyy, ja sanotaanhan maan olevan Etelä-Amerikka pienoiskoossa, siellä kun on niin rantaa, vuoristoa kuin viidakkoakin. Koska olimme jo nähneet Etelä-Amerikan suurkoossa (ja olimme tuli hännän alla) skippasimme nämä jännyydet ja vietimme ainoastaan pari päivää pääkaupunki Quitossa, joka oli ihan miellyttävä paikka. Vanha kaupunki oli monen muun latinokapitaalin tapaan täynnä upeita ikiaikaisia kirkkoja ja toreja ja uudesta kaupungista löytyi nykyaikaisempaa ravintola- ja majoitusmeininkiä joka makuun. Yritimme tehdä jonkinlaisia matkamuisto-ostoksia, mutta kun on monta kuukautta pärjännyt hankkimatta mitään ylimääräistä rinkantäytettä, niin emme lopulta osanneet ostaa yhtään mitään.

Quiton presidentinlinna ja mielenosoitusmeininkiä

Quiton vanhan kaupungin katukuvaa, taustalla goottilainen kirkko

Viihtyisä viheralue uuden kaupungin puolella

Ecuadorin ja Kolumbian välisen rajan ylitys oli ehkä matkamme leppoisin ja suoraviivaisin. Kymmenessä minuutissa rajalle saapumisesta olimme jo taksissa matkalla Ipialesin kaupunkiin, jossa vaihdoimme kulkupeliksi bussin ja saimme vuoristotiellä ajonäytteen yhdeltä reissun kaheleimmista kuskeista. Jos menoa jotenkin kuvailee, niin olo oli kuin olisi vuoristoradassa ja kummitusjunassa yhtä aikaa.. Ennen Caliin saapumista yövyimme Paston ja Popayanin kaupungeissa, joista ainoastaan jälkimmäiseen ehdimme paremmin tutustua. Ihan mukava entinen siirtomaakaupunki, jonka museot ja luostarit jäivät tällä kertaa kuitenkin meiltä käymättä – niitä kun on viime aikoina koluttu läpi jo ihan tarpeeksi. Sen sijaan keskityimme hostellin notkuvaan DVD-hyllyyn ja laiskottelun jaloon taitoon.

Kolumbian vuoristoa ja vuoristorataa

Popayanin valkoinen aukio

Popayanin kuuluisa (?) apostolisilta

Kolumbiaa olisi mielellään kierrellyt enemmänkin. Viehättävän tuntuinen maa. Väki on ystävällistä, elintaso edullinen ja luonto hyvin kaunis. Kahvikin on kunnollista! Meidän matkallamme ei maan varjopuolista (huumekauppa, sissisota, kidnappaukset ym.) ollut tietoakaan ja vaikuttaa siltä, että turistireittien osalta Kolumbia on nykyisin varsin turvallinen matkustuskohde (sanotaan, että turvallisempi kuin naapurimaat Ecuador ja Venezuela). 50-60-luvun taitteesta asti jatkunut sissisota on toki edelleen käynnissä, mutta hallituksen joukot ovat onnistuneet ajamaan pahikset ja taistelut syrjäisemmille seuduille, jonne matkaajilla ei edes pitäisi olla mitään asiaa.

Mutta nyt meitä odottaa Oi ihana Panama!

 

Lisää Perun kirjoituksia: Arequipa, Lima ja Huaraz

Cuscosta yhdeksän euron yöbussi vei meidät turvallisesti Perun toiseksi suurimpaan kaupunkiin Arequipaan. Arequipan ympäristöstä löytyy matkaajille hienoja vaellusmaastoja tulivuorineen ja kanjoneineen. Olimme kuulleet monesta suusta paljon hyvää Colca Canyonista, joka sijaitsee 3h ajomatkan päässä Arequipasta. Tarkoituksemme oli alun perin tehdä kolmen päivän vaellus tässä maailman toiseksi syvimmässä kanjonissa (3191m), mutta sairasteltuamme Boliviassa meillä alkoi jo olla aavistuksen kiire edetä kohti pohjoista, joten vaellus vaihtui yhden päivän bussirundiksi. Koko päivän bussiretki oli todellakin koko päivän bussiretki, sillä se starttasi liikkeelle älyttömään aikaan aamuyöllä klo 2.30! Matkaan mahtui monta kuvakulmaa kanjonista, taivaalla liitelevien kondorikotkien bongailua ja mooonta tuntia bussissa istumista. Ihan vaikuttavia maisemia – olisihan tuolla pari päivää tallustellutkin, mutta ensi kerralla sitten.

Colca Canyon ja inkojen rakentamia pengerryksiä.

Maisemaa tien päältä. Taustalla Mt. Chachani (6057m), joka on oppaamme kertoman mukaan ollut muinoin maailman korkein vuori, ehkä jopa 12km korkea..?

Laakso täynnä alpakoita ja laamoja

Kondorin lento

Kesy kotka Parta-Lassen päässä

 

Koska emme olleet saaneet bussissa istumisesta tarpeeksemme, hyppäsimme kanjonilta päästyämme lähes saman tien 16 tunnin yöbussiin päämääränä pääkaupunki Lima. Matka sujui yllättävän leppoisasti edellistä matkaa lokoisammassa cama-luokassa. Lima ei nimensäkään perusteella meitä etukäteen houkutellut, mutta vaikeapa tuota 7,5 miljoonan asukkaan suurkaupunkia on kiertääkään Perussa matkatessa. Talsimme vanhan kaupungin katuja aamupäivän piipahtaen välillä San Franciscon luostarissa ja hautakammioissa, ja iltapäivän kulutimme uudessa kaupungissa Mirafloresissa merenrannalla käyden elokuvissa ja kuppilassa katsomassa Perun ja Chilen välistä ”ystävyys”ottelua, jossa Chile kuritti peruñoita maalein 3-0 (lajina tietysti jalkapallo). Lima jäi nopeasti taaksemme, sillä yöllä löysimme itsemme jälleen kerran yöbussista.

Liman vanha kaupunki (Plaza de Armas)

Liman uusi kaupunki (Miraflores)

Aamun sarastaessa saavuimme Huarazin kaupunkiin, josta löytyi helposti huokea hostelli (12e/yö) pariksi päiväksi. Syy Huarazin visiittiimme oli sen tuntumassa sijaitseva Cordilleras Blancan vuorirykelmä, jota opaskirjamme suositteli yhtenä planeetan kauneimmista paikoista. Cordilleras Blancalla sijaitsevassa Huascaranin kansallispuistossa on yhteensä 26 yli 6000m korkeuteen yltävää vuorenhuippua, mukaan lukien koko mantereen korkein vuori Mt Huascaran (6768m). Odotuksemme olivat siis kirjaimellisesti korkealla ja olimme jo pitkän aikaa odottaneet pääsevämme noihin maastoihin vaelluskenkiämme sotkemaan. Koska aikamme oli edelleen hieman kortilla, päädyimme tekemään vain yhden päivän vaelluksen Laguna 69:lle, jonka moni oli ennakkotietojen perusteella rankannut elämänsä kauneimmaksi paikaksi. Meille säiden haltia ei ollut tällä kertaa suosiollinen, vaan viiden tunnin vaelluksellamme satoi lähes koko ajan eikä kovin moni kansallispuiston kehutuista lumihuipusta vaivautunut näyttäytymään meille. Niinpä trekki oli odotuksiin nähden pienoinen pettymys, vaikkakin itse Laguna 69 oli varsin upea ilmestys pilvisessäkin säässä.

Yllä googlesta napattu ihannekuva, jollaista lähdimme metsästämään. Alla lopputulema..

Lähtömaisema laakson pohjalla, korkeus 3900m.

Laguna 69 (korkeus 4500m), huomaa lehmä (!) ja Lassen uusi karvaton ilme.

 

Inkojen jalanjäljissä (Titicaca ja Machu Picchu)

La Paz oli ihan kiva kaupunki. Erityisesti siksi, että sieltä käsin voi tehdä kaikenkarvaisia retkiä ja järjestää itsensä vielä kivempiin paikkoihin. Jotain jätimme kuitenkin ensi kertaankin, ja kuuden lapaz-päivän jälkeen hilasimme itsemme ja rinkkamme Titicaca-järvelle Bolivian ja Perun rajamaastoon. Kuten kaikki kouluajoilta jälleen muistavat, on Titicaca maailman korkeimmalla sijaitseva oikean järven kokoinen järvi (korkeus merenpinnasta 3808m). Sen rannalla sijaitsevan Copacabanan pikkukaupungin pikkusatamasta löysimme nopeasti pikku paatin, joka vei meidät Isla del Solin saarelle. 

Paatissa matkalla aurinkosaarelle

Isla del Solilla on aikoinaan pyörinyt jos jonkinmoisia intiaaneja, kuuluisimmat näistä lienevät Inkat, joiden pystyttämien rakennelmien raunioita saarelta edelleen löytyy. Tarun mukaan itse Aurinko syntyi saarella, siitä siis nimi. Saari oli ennen vanhaan inkojen tärkeä pyhiinvaelluskohde, sillä inkat uskoivat itsekin saaneensa mystisesti alkunsa siellä. Tätä nykyä saarta asuttaa 2500 bolivialaista, jotka elelevät saarellaan varsin idyllisissä oltavissa. Turisteja toki lappaa saarella jonkin verran, mutta useimmat näistä vain päiväretken merkeissä, joten kohtalainen rauha saarella säilyy. Kaavasta poiketen me vietimme Isla del Solilla kaksi yötä ja siten pääsimme tutkailemaan saarta kauttaltaan.

Cha´llapampa (saaren pohjoinen kylä)

Reitti harjanteen huipulla

Aasi

Yövyimme pohjoiskärjen alueella, jossa oli huomattavasti vähemmän väkeä kuin etelässä, mutta maisemat kaikkialla olivat huimaavan hienoja. Kaunista oli myös hiljaisuus, saarella kun ei ole lainkaan autoja tai muita mölypelejä. Kävelyreittejä sen sijaan risteilee vuoristoisella saarella ylt'ympäriinsä ja niitä pitkin voi kuljeskella pientä asukkaille annettavaa maksua vastaan. Kävelimmekin koko rahan edestä päästessämme pitkästä aikaa vaeltelemaan omatoimisesti. Ensimmäisenä päivänä katsastimme vain lähimmät rauniot, mutta toisena päivänä kiersimme koko saaren, johon kului 4000 metrin korkeudessa koko päivän energiat. Mutta mitäpä tuosta, Isla del Sol oli kaikessa rauhallisuudessaan ja kauneudessaan aivan erityinen matkakohde ja voimme sitä lämpimästi suositella, jos tänne päin maailmaa sattuu eksymään.

Raunioista parhaiten säilyneet

 

Bolivian ja Perun rajan ylitys sujui leppoisasti ilman suurempia häslinkejä. Tavoillemme uskollisina jatkoimme eteenpäin bussin kyydissä ja loppuiltapäivästä saavuimme Punon kaupunkiin, Titicacan toiselle rannalle, jossa meidän oli logistisista syistä vietettävä yö. Hetken mielijohteesta (ja hyvästä mainospuheesta johtuen) lähdimme illaksi yllätysvisiitille kaislasaarille, jotka kelluvat Punon edustalla. Kaislasaarilla elelee näinä päivinä n. 2000 perulaista suunnilleen samaan tyyliin kuin 1500 vuotta sitten, ainoana erotuksena sadat turistit, jotka käyvät saaria päivittäin ällistelemässä. Mikään kovin autenttinen ei meidänkään retkemme turistilaumassa Isla de Urosille ollut, mutta tulipahan nähtyä eriskummallista kelluvaa elämää.

Kelluva kaislasaari

Opas ja saaren presidentti demonstroimassa saaren rakennetta

Turistielämämme sai jatkoa Perun turistipääkaupungissa Cuscossa, jonka varsinainen vetonaula on lähimaastossa sijaitseva Machu Picchun ”kadonnut” kaupunki. Tätä nykyä kaupunkia ei voi kutsua kadonneeksi, sillä päivittäin noin pari tuhatta ihmistä möyryää ympäri inkojen vanhoja kukkuloita ja raunioita. Machu Picchulle ei kulje tietä ja yleisin tapa tavoittaa tämä muinaisen imperiumin seremoniakeskus (tai mistä kukaan tietää mikä Machu Picchu olikaan) on matkustaa (käsittämättömän ylihinnoitelulla) junalla Cuscosta kolmisen tuntia rauniokaupungin edustalla sijaitsevaan Aguas Calientesin turistintäyteiseen kylään. Suurinpiirtein näin mekin teimme. Seuraavana aamuna heräsimme 4.30 ja jonotimme ensimmäisten joukossa bussiin, joka vei meidät kevyesti 3,5km ylämäkeen Machu Picchun porteille. Aikainen lintu ei kuitenkaan napannut matoa, sillä aamun sarastaessa sisäänpääsyporttien auettua sakea sumu peitti koko laakson emmekä juuri nähneet jalkojamme edemmäs.

Ensimmäinen huippuotos Machu Picchusta! Kannattiko herätä?

Vähitellen sumu kuitenkin hälveni ja upea kivirakennelmien kokonaisuus paljastui vihreiden andikukkuloiden keskeltä. Ihmismassojen vyöryn välttääksemme käytimme suurimman osan päivästä Machu Picchu- vuoren kiipeämiseen, jonka huipulta auenneet näkymät olivat koko hikisen taipaleen arvoiset. Varsinaisilla raunioilla pyörimme edellämainitusta syystä johtuen mahdollisimman lyhyen aikaa eli ehkä noin tunnin. Vaikka ei entisaikaisista rakennelmista tai muinaishistoriasta välittäisikään, niin ihan noiden dramaattisten maisemien vuoksi Machu Picchulle (ja etenkin MP-vuorelle) kannattaa hankkiutua. Hyvää pääsiäistä!

Kannatti herätä!

Tällaista oli matkalla vuoren huipulle

Machu Picchu-vuoren huippu

Rauniot lähempää

Jänniä raunioita